Tää viikko ei ehkä oo ollut ihan se mitä mä viimeseltä viikolta Suomessa odotin. Ajattelin rauhaisia koti-iltoja, mukavia tapaamisia kavereiden kanssa ja niin edespäin.
Tää viikko on pitänyt sisällään hirveesti juoksemista paikasta toiseen, väsyneitä päiviä, raskaita aikoja, USA:sta pois vieviä ajatuksia.
Omaisena kaikki asiat kerääntyy mulle, juuri kun mä oon lähdössä pois. Just tällasena hetkenä. Kaikki tuntuu raskaalta ja vaikealta.
Ajattelin kertoa teille mun tän hetkisistä fiiliksistä. Lähinnä päässä pyörii koko ajan kysymys mitä ihmettä? Tänään oon tärissy, ollu liian innoissani, skypettäny moneen otteeseen, lähettäny tuhat sähköpostia, varaillu viime hetken matkoja ja muuten vaan ihmetelly.
Siis oikeesti, mitä ihmettä?
Ehkä mä viimein vaikka tällä viikolla voin paljastaa, että mistä oon oikein tuskaillu viimeset puol vuotta ja mikä oikein odottaa mua joulukuussa. Äääh, oon niin innoissani!!!
Toivottavasti muillakin on yhtä hyvä fiilis! :-) Illan jatkoja!
Vihaan epätietoisuutta. Varsinkin tänä kesänä oon suunnattomasti vihannu sitä. Kun ei tiedä tulevasta yhtään mitään. Tiedän, että pitää olla kärsivällinen, mutta eiks tää kärsivällisyys ala jo kohta olla huipussaan? Ja kun tähän epätietoisuuteen lisätään kaikki muut elämän jarrutukset nii alkaa pikkuhiljaa toivo loppua.
Tiedän myös sen, että on parempi kun kaikki asiat tulee samaan aikaan, ettei tarvii koko ajan elää huonon ajan alla. Mutta toisaalta kun monta ikävää asiaa sattuu samaan aikaan nii ei sekään kovin mukavalta tunnu.
Onhan niistä kuopista aina ylös noustu ja jatkossakin tuun nousemaan. Ajan myötä kaikki kääntyy vielä parhain päin. Nyt vaan ei siltä tunnu, että mikään menis putkeen. Toivon myös, että tää epätietoisuus poistuis ja alkais jotkut asiat edes selkiintyä.
Eikä tästä varmaan mitään selkoa saa, kunhan jotain kirjotin, mitä mieleen tuli.
Ps. Miksi, oi miksi, oon jo niin vanha, ettei mun tarvii enää mennä ens syksynä lukioon? Jos ois vielä yks vuosi aikaa siellä, niin tietyt asiat vois olla paremmin. Ainakin selkeempiä.
Tänään sain tiedon, että mut on valittu varasijalle 37. Hain siis luokanopettajakoulutukseen, joten tolla varasijalla ei tee yhtään mitään. Yhen pisteen päässä ois kai ollu kuitenki mun pääsy, noh ei voi mitään. Mitäs sitä muutakaan syyttämään kun huonoa yo-todistusta, koska tosta koko pääsykokeesta sain kummastakin osuudesta ihan törkeen hyvät pisteet.
Pienestä alkushokista selvinneenä tajusin, että oon ihan kauheen helpottunu kun mua ei tonne tänä vuonna valittu. Syksyllä en olis kuitenkaan vielä päässy alottamaan tota koulutusta, koska mulla on vähän muita suunnitelmia. Tän suunnitelmankin toteutuminen helpottuu, koska mun pitää olla takasin kotona vasta maaliskuun lopussa vuonna öö 2015(?), jolloin uusi (tai no mulle seuraava) VAKAVA-aineisto ilmestyy. Kaksi välivuotta siis tiedossa, en tiedä oonko innoissani vai innoissani heh.
Se vielä tosta pääsemisestä, että oon vähän sellanen ihminen, joka tekee asiat kaks kertaa. Inssin pääsin läpi tokalla yrittämällä, yhen yo-kokeen tein kahesti, lukiossa tein kokeita ja suoritin kursseja kaks kertaa. Tokalla kerralla mulla vasta kaikki yleensä onnistuukin eli olis ollu maata mullistava ihme jos oisin nyt päässy sisään.
Tää mun suunnitelma mua vähän alkaa jo hermostuttamaan kun mitään ei kuulu mistään. Onhan tässä vielä aikaa joo (ja enemmän varsinkin nyt), mutta haluisin silti saada lisää tietoa ja päästä matkaan jo mahdollisimman pian!
Eipä mulla muuta tällä kertaa. Voisin alkaakin pistää päälle nimittäin lähen tapaamaan kavereita kaupungille. Huomenna lähenkin viettämään jo juhannusta :-)
Mä en oo koskaan ollu mikään kirjottajaihminen. Sellanen, joka kirjottais kaikki ajatukset muistiin. Kuitenkin jossain määrin tää blogi on mulle sellanen muistiinpanoväline. Tänne on helppo kirjottaa ihan mitä mieleen juolahtaa.
Tänään mulle tuli sellanen olo, että musta olis kiva avautua. Joten päätin avautua tänne. Mulla on ehkä maailman huonoin itsetunto, josta kärsin harva se päivä. En tiiä mistä se johtuu, mutta niin se vaan on. Oon yrittäny kohottaa sitä monilla keinoilla ja joo, on se kasvanuki, mutta samalla musta tuntuu, että se vaan huononee päivä päivältä entisestään.
ettei kukaan oo suurempi sua
Toisaalta oon oppinu elää tän asian kanssa tosi hyvin, toisaalta taas en ollenkaan. Tietyissä asioissa koen olevani tosi itsevarma enkä ryve missään typerässä säälissä. Suurimmaksi osaksi taas en.
Tossa alhaalla on kuva Teneriffalta. Tajusin vasta nyt, että sehän kuvastaa mun elämää parhaimmillaan. Mun tavotteena on joku päivä kivuta noi portaat ylös asti.
Tän kaiken takia, musta tuntuu että mun pää halkee kaikista mahollisista ajatuksista. Näitä ajatuksia on jotenkin ihan liikaa ihan kaikista mun elämään liittyvistä asioista. Huonon itsetunnon takia mietin kaikkia asioita perinpohjasesti, jonka takia häpeen tosi paljo eri asioita. Tajuun itekki, että se on turhaa, mutta silti vaivaan päätäni sillä IHAN liikaa. Välillä mietin ja häpeen vielä sellasiaki asioita, jotka on tapahtunu esimerkiksi ala-asteella.
mä otan sut vaikka reppuselkään ja puolet sun huolistasi kannan
Olis tosi mukavaa jos vaikka kuukaus menis nopeesti, sillä ainaki yks murhe olis sillon vähemmän, nimittäin ylppärit.
