Vihaan epätietoisuutta. Varsinkin tänä kesänä oon suunnattomasti vihannu sitä. Kun ei tiedä tulevasta yhtään mitään. Tiedän, että pitää olla kärsivällinen, mutta eiks tää kärsivällisyys ala jo kohta olla huipussaan? Ja kun tähän epätietoisuuteen lisätään kaikki muut elämän jarrutukset nii alkaa pikkuhiljaa toivo loppua.
Tiedän myös sen, että on parempi kun kaikki asiat tulee samaan aikaan, ettei tarvii koko ajan elää huonon ajan alla. Mutta toisaalta kun monta ikävää asiaa sattuu samaan aikaan nii ei sekään kovin mukavalta tunnu.
Onhan niistä kuopista aina ylös noustu ja jatkossakin tuun nousemaan. Ajan myötä kaikki kääntyy vielä parhain päin. Nyt vaan ei siltä tunnu, että mikään menis putkeen. Toivon myös, että tää epätietoisuus poistuis ja alkais jotkut asiat edes selkiintyä.
Eikä tästä varmaan mitään selkoa saa, kunhan jotain kirjotin, mitä mieleen tuli.
Ps. Miksi, oi miksi, oon jo niin vanha, ettei mun tarvii enää mennä ens syksynä lukioon? Jos ois vielä yks vuosi aikaa siellä, niin tietyt asiat vois olla paremmin. Ainakin selkeempiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti