Somebody who talks a lot

Ja niin se seitsemän kuukautta vierähti täyteen eilen. Siis 7? Musta vieläkin tuntuu siltä kun olisin justiin tullut. Aika menee niin nopeesti, etten ehdi edes silmiä räpäyttää.

Mulla kolme ensimmäistä kuukautta meni tosi ilosissa merkeissä ja ei ollut päivää, jolloin en olisi halunnut jäädä tänne pidemmäksi aikaa. Perhe tuntui parhaalta, aupairin työ täydelliseltä, kaverit vielä ihanemmilta ja elämä mahtavalta. Vuoden jatkaminen muutamalla lisäkuukaudella uudessa ympäristössä tuntui parhaalta ajatukselta ikinä.

Neljän kuukauden jälkeen se sitten iski vasten kasvoja. Miksi, miksi, miksi kysymykset jylläsivät päässä. Amerikka alkoi ärsyttää, ihmiset kävivät ärsyttäviksi, hihowareyout tuli korvista ulos, Suomen koti alkoikin yhtäkkiä tuntua hyvältä pitkästä aikaa. Tää vaihe mulla kesti ehkä pari viikkoa. Sen jälkeen elämä alko pikkuhiljaa tasaantua ja tuntua taas normaalilta.

Näin seitsemän kuukauden kotoota poissaolleena, en enää edes muista millasta mun elämä oli. En osaa verrata onko mun elämä parempaa täällä vai kotona. Muistan kuinka kovaa halusin tänne, muistan kuinka mua ahdisti kuukausia kun mikään ei edennyt, muistan kuinka olin kateellinen kavereille, joiden unelmat toteutuivat toinen toisensa perään. Mutta ehkä oon tyytyväinen täällä. Tai ei ehkä, olen.

Aina tulee valitettua elämästä kaikille. Väsyttää, ei jaksaisi töitä, ei huvita tehä mitään, voikun voisin mennä kotiin, Amerikka sitä ja Amerikka tätä. Mutta se on musta vaan elämää. Tai ainakin mun elämää. Tuntuu paremmalta kun saa valittaa muiden mukana. Mulla on oikeesti hyvä olla täällä. Mulla on paljon suunnitelmia, mutta osaan ottaa rennosti myös tässä mun tän hetkisessä elämässä. Koko ajan ei tarvitse olla menossa ja tehdä ja nähdä uutta.

Amerikan kulttuurista en silti pidä. Tai sanotaanko ihmisistä. Tai ei, en tiedä mistä, mutta tiiän, että tää maa ei ole mua varten, ja ei ole koskaan ollutkaan. Mulla ei koskaan ole ollut mitään suurta intohimoa USAa kohtaan eikä ole nytkään. Haluun matkustaa täällä, kokea uutta ja nähdä kaikkea tosi amerikkalaista. Mutta sen tiedän, että en halua asua täällä, tää vuosi riittää hyvin.

Tästä päästäänkin siihen, että pian tulee aika jolloin pitää päättää jatkosta. Mä oon mun jatkon päättänyt ja se tapahtuu Suomessa. Aion siis tyytyväisenä vuoden jälkeen pakata kaikki kokemukset laukkuun ja matkata Suomen kamaralle. Tähän lopputulokseen oon päätynyt ja näin on hyvä. 152 päivää jäljellä. Kiitos ja kumarrus.