One hundred (and a little more)

Mä kirjottelin tossa yli viikko sitten teille juttua kun mulla tuli 100 päivää täyteen täällä Jenkkilässä. Mutta mulla ei jotenkin ollut mitään sanottavaa ja pää löi pelkkää tyhjää, joten kokeillaampa uudestaan.

Keskiviikko 19.3.2014

100 päivää takana. 256 edessä. Fiilikset on positiiviset vieläkin. Emmä täältä pois haluis. Mulla on hyvä olla.

Mulla on rutiinit, joita noudatan arkipäivisin. Viikonloppusin teen mitä millonkin. Nään kavereita oikeestaan päivittäin. Salilla näkee tuttuja ja melkeen aina ulos lähdettyä tulee puhuttua jonkun kanssa.

 Mä tunnen naapuruston, koirapuiston kotiäidit, kuopat teissä ja vaikka mitä. Mä en eksy. Mä selviydyn ilman karttaa. Tunnen keskustan, valkosen talon ja muut.

Mulla on paljon kavereita. Puhun paljon enkkua, mutta myös ruotsia, toisinaan myös suomea. Opin koko ajan uutta kaikesta ja kaikista. Kulttuurit on tosi erilaisia, sen oon huomannut.

Amerikka on melko vaarallinen paikka. Toisaalta ehkä siksi, että täällä on miljoona kertaa enemmän ihmisiä. Täällä myös teot on kamalampia kuin mihin koti-Suomessa on tottunut.

Suomi on pieni ja turvallinen. Suomessa kaikki on pientä. Siellä on asiat hyvin. Tai ainaki paremmin.

Oon ymmärtänyt olevani nuori. Suomessa jotenkin hoputetaan elämässä eteenpäin. Koulu, opiskelut, työt ja niin edelleen. Täällä saa olla rauhassa, ilman paineita. Niin kai täälläkin nuoria hoputetaan, mutta mä en ole paikallinen.

Ihmiset on tosi erilaisia. Kaikilla on oma päämääränsä ja omat tavotteensa. Silti meitä yhdistää elämä täällä. Elämä, johon kuuluu lapset. Elämä, joka muuttaa sua ihmisenä. Elämä, jonka muistaa aina.

Vuosi on lyhyt aika. Enää 256 päivää jäljellä.